Triathlonteam226

Kisakesä on nyt avattu myös duathlonin osalta, kun maanantaina juostiin, pyöräiltiin ja vielä vähän juostiin (3,8km – 10km – 3,8km) TT226:n harjoituskisassa. Pyynikki-juoksua edeltänyt epätodellisen hyvä fiilis oli vaihtunut tuttuun kisa-paniikkiin: jännitys ei kuplinut vatsassa, vaan painoi siellä valtavana möykkynä, kurkkua kuristi ja hermoja kiristi. Olin jälleen kerran vallan hurmaavaa seuraa kanssaeläjilleni, jotka varmasti huokaisivat helpotuksesta pudotettuaan minut ja Cuben kyydistä Kennonnokan parkkipaikalla No, nyt olen ainakin selvinnyt kisapaikalle, reitti on tuttu ja alkulämmittelykin on tehty, eiköhän tämä tästä. Ja sitten, 10 minuuttia ennen starttia vaihtuu kisapaikka ja kohta huomaan jatkavani alkulämmittelyä pyöräilemällä viiden kilometrin päähän uudelle kisapaikalle ja tuntemattomalle reitille. Minulle on kerrottu, että triathlonissa voi tapahtua melkeinpä mitä tahansa yllättävää, mutta näillä kisahermoilla ensimmäinen ajatus paikanvaihdoksesta kuultuani oli kotiinlähtö... Aiempina kesinä olen ollut aikeissa peruuttaa kisastartin esimerkiksi sen takia, etten ole heti löytänyt oikeita juoksutrikoita. Veeery professional

No, lähtöviivalta itseni lopulta löysin ja kisa pääsi starttaamaan seuran harjoituskisoille tyypillisellä tavalla; valtaosa porukasta oli haihtunut näkymättömiin, kun itse vielä etsiskelin sykemittarista oikeaa nappia ja otin ensimmäisiä hölkkäaskeleita. Kirjoitin tuohon ensin rentoja hölkkäaskeleita, mutta  askellus kyseisenä päivänä oli kyllä kaikkea muuta kuin rentoa. Vatsa oli kipeä ensimetreistä alkaen ja nieleskelin oksennukset kurkusta kerran jokaisen osuuden aikana. Ihmettelin ennen kisaa, että valmentaja oli unohtanut antaa sykerajat, mutta hyvin äkkiä tajusin syyn; ensinnäkin Venla varmasti tuntee minut niin hyvin, että tietää, etten kisan aikana pystyisi noudattamaan niitä kuitenkaan ja toisekseen, vaikka Mikko L. ja muut Teamiläiset ovatkin hyväsydämistä porukkaa, tuskin heidänkään kärsivällisyytensä riittäisi odotella ajanotossa, kun meikäläinen kilpailee PK- tai edes VK-vauhdeilla

Ahon Niinan sähkönsininen Touran tuntui olevan loputtoman kaukana, mutta lopulta pääsin kääntymään takaisin vaihtopaikkaa kohti. Tässä vaiheessa osasin jo olla kiitollinen, että Sarpatin mäkien sijaan sainkin juosta tasaista suoraa Rajasalmen sillalla. Vaihto sujui yllättävän hyvin ja pääsin hyppäämään pyörän selkään ja kohti reittiä, josta ainoa kokemukseni oli vuodelta 2010, jolloin kaahasimme autolla kartturini Venlan kanssa kannustamassa Kaitsua ja kumppaneita. Tuntui kyllä hienolta polkea Ironman-reittiä (kaikki 1/18 osaa siitä), kunnioitus todellisia teräsmiehiä ja naisia kohtaan nousi jälleen monta pykälää. Näissä fiiliksissä intoilinkin sitten pyörän päällä jalat siihen kuntoon, että koskaan aiemmin toiselle juoksuosuudelle lähteminen ei ole tuntunut yhtä kamalalta ja jokaikinen kerta se kuitenkin tuntuu vähintään tosi kamalalta. En tiedä mistä taistelutahtoa tällä kertaa löytyi, mutta maaliin selvisin ja olin itse asiassa todella yllättynyt, kun näin ajat eri osuuksille – niihin voin olla tyytyväinen ja olin jälleen voittanut pahimman kilpakumppanini eli itseni. Ja se kisan jälkeinen fiilis. Sillä jaksaa pitkään.

Onnittelut Männistön Kaisalle elämän ensimmäisestä duathlon-startista! Kun Kaisa saa alleen kunnon pyörän ja pääsee vielä vetämään ässän eli SM-tason uimataidon märkäpukunsa hihasta, lopputulos on varmasti jäätävä. Ursula teki myös mahtavan suorituksen sykerajoja noudattaen. Kuten jo todettu, itse en siihen pystyisi. Tsempit vielä myös illan urheimmalle naiselle eli Niinalle, joka nieli oman pettymyksensa ja seisoi tolppana muita kannustamassa. Ja kiitos valmentajalle super-tärkeistä ohjeista ja tuesta ennen kisaa. Ja kiitos mummulle lastenhoitoavusta jälleen kerran. Ja nyt stop, ei tässä kuitenkaan mitään Oscaria ole voitettu