Triathlonteam226

Ensimmäinen harkkakisa-duathlon on kisattu. Se oli jo edellisviikon maanantaina. Lähtöpaikka muuttui viime hetkellä Kennonnokasta Rajasalmeen, Kalkussa pyöräreitillä kun oli iso tietyö. Niin sitä saikin mukavasti lisäjännitystä - tottahan toki se kevään ensimmäinen harkkakisa muutenkin jännitti! Suurin osa porukasta taisi pyöräillä Kennonnokasta Rajasalmeen, minä ajelin polleana autolla. En nyt sentään laiskuuttani, mutta kun en ollut vielä Kennonnokassa ehtinyt pyörää kasaamaan, niin oli helpompi ajaa autolla lähtöpaikalle ja kasata pyörä siellä.

Porukkaa oli paikalla mukavasti, tuli itsellekin oikein mukava kisafiilis kun oli kisaajia viivalla. Ensimmäinen juoksuosuus meni kahtiajakoisissa ajatuksissa "jee, kisa!" / "että ihan vapaaehtoisesti sitten lähdin tänne itseäni rääkkäämään?"... Juoksuosuus kulki Rajasalmesta Pitkäniemeen ja takaisin. Silta oli (epätoivoisen) pitkä ja suora, näki hyvin kuinka nopeat juoksijat katosivat horisonttiin. No, ei auttanut muu kuin pistellä menemään kun kerran leikkiin oli lähtenyt. Paluumatkalla sain tsemppiä kun edellä juoksi pinkkipaitainen kisakumppani. Itsellänikin oli pinkki paita ja mietin vaan, että ohikulkijat varmaan ajattelevat, että onpa siinä tyylikkäitä juoksijoita sävy sävyyn. Täytyi siis pysyä peesissä - ja niin pinkit juoksijat menivät jonossa. Kukin löytäköön kisatsempin sieltä mistä löytää, pääasia että se löytyy!

Kauden ensimmäinen vaihto oli vähän sählä. Olin sitä etukäteen mielikuvissani miettinyt, mutta silti pyörälasitkin lentelivät pitkin asfalttia. Kypärän kiinnitys ei onnistunut kerrasta ja pyöräkenkien laitto oli hidasta. Parantamisen varaa tässä(kin) kohtaa.

Pyöräosuus kulki Säijän suuntaan ja takaisin. Mitäköhän siitä pyörästä nyt sanoisi... Taidan toistaa itseäni jos sanon, että se oli raskasta, mutta niin kai se vähän oli. Ajelin välillä lisätangoilta, sitten jos kuului auton ääni takaa niin muutin kädet takaisin normitangolle. Tuntui turvallisemmalta niin. Opettelua uusi asento edelleen vaatii, mutta edelleen olen sitä mieltä että vauhtia tulee kyllä vähän lisää. Pyöräosuudella muuten tuntui välillä, että urheilujuomaa pukkaa takaisin sitä kautta, mitä sitä olen nauttinutkin - rasitustaso ei mielestäni ollut vielä sellainen, että tuollaista tuntemusta olisi pitänyt tulla. Syytän tästä uutta ajoasentoa, ehkä vatsa oli ihmeissään, kun olin vähän enemmän "mykkyrällä" kuin mihin olin tottunut.

Kakkosvaihto menikin omalta osaltani ihan pikkuisen sujuvammin. Vaihtopaikalla kuulin, kun takana kilpakumppani päästeli ärräpäitä kuin merimies. Kisan jälkeen selvisi, että kengännauha oli katkennut, pienen jalan omaava tyttö juoksi lopun matkaa lainalenkkarilla, 43-numeron miesten tossu toisessa jalassa - rispektiä tästä. Asenne kohdillaan! Vaikka mitä sattuu, niin periksi ei helpolla anneta

Toisella juoksuosuudella alkoi kyljestä pistää. Voi tylsyys, lyhyt matka ja pitäisi päästä menemään kovaa! Ei auttanut muu kuin himmailla vauhtia ja tiputtaa syke 160:n pintaan, jännitellä vatsalihaksia, hengitellä syvään ja toivoa parasta. Menihän se pistos sitten jo ennen kääntöpaikkaa onneksi ohi. Ennen kääntöpaikkaa oli reitin ainoa isompi ylämäki, joten siihenkin vielä varmuuden vuoksi vähän himmailin, ajattelin, että pääsen sitten ainakin paluumatkan juoksemaan normaalisti. Niin kuin onneksi pääsinkin. Pistoksesta huolimatta toinen juoksuosuus oli mukavampi, tuntui, että liika yrittäminen oli jäänyt pois ja sain juosta sellaista vauhtia kuin juoksen. Olen tyytyväinen, sillä kaikesta huolimatta toinen juoksu oli vain 40 sekuntia ensimmäistä hitaampi. En tiedä syyttäisinkö sitä uutta pyöräasentoa tuon pistoksen aiheuttajaksi? Saattaa kyllä olla, että pistos tuli ihan vaan rasituksesta.

Maalissa on kyllä aina voittajaolo vaikka sijoitus olisi mikä. Hurmoksen kruunasi Valion sponssaama uusi Profeel-palautusjuoma, nam!

Puutarhatyöt verottivat treeneistä yhden kokonaisen viikonlopun. Tuntui, että koko viikonloppu meni pilalle, kun kaivoin ja kärräsin multaa, mutta pidemmällä tähtäimellä koittaa helppo elämä. Pieni ainokainen pläntti nurmikkoa on nyt kaivettu pois, tilalle tulee mahdollisesti kiviä ja maanpeittokasveja. Tai ihan mitä tahansa mikä ei vaadi minkäänlaista huolenpitoa. Ehdotuksia otetaan vastaan.

Pyörälenkkejä on tullut tehtyä säännöllisesti. Viikottaiseen ohjelmaan on kuulunut muun muassa työporukan yhteislenkki. Pirkan pyöräilyyn osallistuville on järjestetty yhteislenkkimahdollisuus, ja olenkin nyt oppinut uusia reittejä. Voin sitten jatkossa ajella muutakin kuin tuttua turvallista Säijän lenkuraa.

Uinnissa ollaan palattu back to basics. Ollaan lyöty jalkoja rautoihin ja palauteltu käsivetoa mieleen, olen leikkinyt krokotiilia ja tehnyt vaikka mitä oppiakseni hengittämään vasemmalta niin ettei jalat putoa. Aina vaan ne meinaa pudota, mutta on muutamia onnistumisen tunteitakin tullut. Sitten kun pitäisi yhtäaikaa hengittää vasemmalta ja muistaa olla vemputtamatta rannetta mutkalle - mission impossible. Erikseen nuo asiat ehkä jotenkuten menee, yhdessä ei vielä. Pyhäjärven lämpötila on 10 astetta, avovedessä käynti on toistaiseksi ollut mallia hyvin nopea kastautuminen. Jotenkin vaikea uskoa, että niin iso vesi ikinä lämpenee, mutta kaipa se siitä.

Juoksu on mukavaa. Kaipasin mielessäni vähän puolimaratonin juoksemista, mutta en oikein osannut päättää menisinkö vai en ja jos kyllä niin missä. Sitten sain ahaa-elämyksen - juoksenhan joka tapauksessa puolimaratonin heinäkuun puolessavälissä Joroisilla En niin tuorein jaloin kuin olisin toivonut, mutta juoksenpahan kuitenkin.

Kohta pukkaa seuran uintivuoroa, siellä nähdään ken paikalle tulee!

Edellisviikosta tuli meikäläisen ennätysviikko, treeniä tuli reilu 14 tuntia. Pyörää 5, uintia 4, yhdistelmää 3, juoksua 1 ja lihaskuntoa 1,5 tuntia. Viikko huipentui triathlon training campiin, jossa tuli tehtyä 9 tunnin osuus viikon treeneistä.

Leirillä perjantaina treenailtiin pyöräilytekniikkaa ja vaihtoja sekä juostiin pieni lenkura. Olipa mukavaa mennä suoraan tekniikkaharjoituksiin kun maantiepyöräilyä tälle keväälle oli siinä vaiheessa takana pyöreät nolla kilometriä Siitäkin selvittiin. Opettelin ajamaan alamäkiä ja mutkia alaotteelta. Alaote on ollut toistaiseksi aika vähällä käytöllä, mutta luulen, että sen käyttö tulee nyt lisääntymään. "Virtuaalivaihto" uinnista pyörään oli hauska. Olinkin yllättävän nopea kun kuvitteellisesti kiskoin märkäpukua pois. Saattoi kyllä olla, että unohdin uimalakin ja uimalasit päähän

Lauantaina oli vuorossa duathlon. Aika monta kertaa oli vaihto pyörä-juoksu-pyörä-juoksu-pyörä-juoksu. Siihen lisäksi verryttelyajo treenipaikalle ja takaisin. Juoksu on ihan jees, mutta voi sitä pyörää. Ei se kulje! Pyöräosuuksilla suhina vain kuului kun muu porukka painoi ohitse. Sitäpaitsi näytänkin ihan sunnuntaipyöräilijältä, kattokaa vaikka kuvasta. Kuvassa täytyy muuten olla virhe: näyttää siltä, että hymyilen. Ei kuulkaa paljoa hymyilyttänyt, irvistelin suurimman osan pyöräosuudesta!

Duathlonin jälkeen kuunneltiin fysioterapeutin luento alaraajaongelmista. Petri Väyrysen nimi kannattaa laittaa korvan taakse jos jaloissa on vaivoja, hänen vastaanotolleen minä ainakin suuntaisin jos näin olisi.

Luennon jälkeen päästiin vielä uimaan, vähän tekniikkaa ja uintikuvauksia.

Sunnuntai aloitettiin uinnilla. Kaikenlaisia harjoituksia tehtiin, omalta osaltani olin iloinen jo siitä, että pysyin treenissä ongelmitta mukana. Muistan vielä vaikkapa viime syksynä kun oli täysi työ jo siinä, että ehdin ja pystyn tekemään kaikki harjoitukset eikä happikaan tuntunut riittävän.

Omaa uintia on aina niin mukavaa katsoa videolta Ei vaan, vaikka tiesinkin pahan ongelmani - ranne vippaa otevaiheessa melkoisen tiukkaan kulmaan - niin on kyllä todella havainnollista nähdä se videolta. Huh sentään. Täytyy teipata jotkin lastat kyynärpäästä sormenpäihin 

Saatiin vielä kuulla mielenkiintoinen luento triathlonistin henkisistä eväistä ja sitten suunnistettiin pitkälle pyörälenkille Jumesniemen maisemiin. Maisemat oli varmaan hienoja, pyöräilen toisen kerran katselemaan niitä, nyt meni kaikki energia perässäpysymiseen. Melkein voisin tässä vaiheessa julistaa uuden heikoimman lajini - ennen se oli uinti, nyt se on varmaan pyörä  Oli kyllä mahdottoman hyvä treeni, yksin en olisi ikinä suoriutunut Jumesniemen reitistä sitä vauhtia kuin mitä nyt mentiin. Keskinopeus oli mäkisessä maastossa yli 25 km tunnissa. Minun pyöräni ei tasaisellakaan kulkenut sitä vauhtia vielä viime kesänä. Saattaa olla, että vauhti on viime kesästä parantunut, mutta ei se riitä. Taitaa tämäkin "kun mikään ei riitä" -asenne kuulua vaan lajin luonteeseen 

Nyt sitten vaan taas tyttö pyörän selkään ja italialainen orhi kilometrejä nielemään, ei tässä muu auta. Vauhtia hainkin jo lisää kun viime viikolla kävin ostamassa pyörään lisätangot. Kyllä niilläkin muutama sekunti pois otetaan. Enkä enää näytä ihan niin sunnuntaipyöräilijältä. Jos totta puhutaan, niin pyöräilyasento tuntuu kyllä tosi luontevalta niiden tankojen kanssa, tuntuu että poistuu turhat jännitykset käsistä. Täytyy nyt vaan opetella ajamaan tangoilla niin, ettei niiden käyttöä tarvitse sen kummemmin miettiä. Reilussa viikossa olen muuten polkenut jo 230 kilometriä, se on paljon minulle se.

Kuluvalla viikolla treenimäärä tipahtikin seitsemään ja puoleen tuntiin. Oli vappua ja kaikkea, töissä pitkää päivää, liian lyhyitä yöunia ja väsytti kovasti. Selitykset kunniaan, mutta väsymys oli kyllä sitä luokkaa että kuuntelin itseäni ja perjantaina vain uin hyvin kevyesti (se oli ehkä lyhyin uinti ikinä? ja lauantaina vain lepäilin kun oli ihan tyhmä ilmakin. Tänään sitten taas pyörä tuntuikin mukavalta, saa nähdä kostautuuko tämänpäiväinen kuudenkympin lenkki huomisessa harkkakisassa.

Olin viikonlopun triathlonleirillä, jossa treenaamisen lisäksi tarjottiin myös henkiselle puolelle eväitä. Kiinalaisen sotapäällikön johtamisoppia sovellettiin triathlonistin elämään. Kolmen lajin harjoittelu ei ole sieltä yksinkertaisimmasta päästä, vaan se vaatii itsensä johtamista, organisoimista ja aikatauluttamista. Mielenkiintoista, tämä näkökulma antoi paljon ajateltavaa ja löysin omasta elämästäni esimerkkejä jokaiseen kohtaan.

Triathlonisti on

1. Viiisas

Triathlonia puolitoista vuotta harrastaneena olen ehtinyt keräämään melkoisen määrän tietoa. Tieto on hankittu kyselemällä, kuuntelemalla, lukemalla ja kokemusten kautta. Virheitä olen tehnyt lukemattoman määrän, mutta jokaisesta virheestä olen oppinut jonkin läksyn. Huvittavia virheitä olen tehnyt useita, esimerkiksi kypärä on meinannut mennä kisassa päähän väärin päin. Tästä on jäänyt elämään tapa, että saatan pyöräilemään lähdettyäni kädellä kokeilla päätä, että tulihan se kypärä nyt oikein päin. Luultavasti keskityn jo kypärän päähän laittamisessa enemmän, eikä se enää (toivottavasti) mene väärin päin. Pahin tekemäni virhe oli viime kesänä triathlonkisassa kokemani nestehukka ja sen seuraukset. Olen varma, että osaan tulkita omia tuntemuksiani nyt paremmin eikä tilanne enää pääse siihen pisteeseen. Maaliin ei kannata pyrkiä terveyden kustannuksella.

2. Rehellinen

Sääntöjä noudatetaan, se on itsestään selvää. Rehellinen pitää olla myös tavoittenasettelussa. Hätäisen luonteeni mukaisesti olisin jo viime kesänä niin kovasti halunnut mennä puolimatkalle, mutta olin sekä viisas että rehellinen itselleni ja tavoite siirtyi vuoden päähän. Viime kesäkuussa uin ensimmäistä kertaa avovedessä - olisihan se ollut aika uskaliasta mennä siitä kuukauden päästä uimaan 1,9 kilometriä avovedessä. Tänä kesänä on jo kaikin puolin varmempi olo lähteä siihen koitokseen.

Triathlonia harrastavat ovat kuulemma keskimääräistä kunnianhimoisempia. Tätä piti oikein yön yli miettiä. En ole pitänyt itseäni erityisen kunnianhimoisena. Toki töissä hoidan asiat huolellisesti, mutta se nyt vaan on itsestään selvää, niin töissä tehdään. Moni asia saattaa olla niin ja näin, kotona ei ole viimeisen päälle siistiä, mutta ne asiat, joista innostun, saavat kyllä kiitettävästi huomiota ja haluan olla niissä hyvä. Niin se triathlonkin on vienyt mennessään, ja toden totta, minulla on aivan hirvittävä määrä kunnianhimoa oppia, onnistua ja olla hyvä! Kunnianhimosta voisi kertoa sekin, että juoksin ensin kaksi maratonia, vasta niitten jälkeen oli vuorossa elämäni ensimmäinen puolimaraton. Tyhmää, rohkeaa, miten sen nyt haluaa ajatella...

3. Inhimillinen

Harjoittelun pitää tuottaa mielihyvää ja iloa. Jos näin ei ole, itse ainakin lähtisin katselemaan jotain muuta harrastusta. Harjoittelu on välillä raskasta, ja lajin luonteeseen kuuluu, että myös vähän väsyneenä on pystyttävä harjoittelemaan.

Eilen tehtiin pitkä pyörälenkki, yritin pysyä kovassa vauhdissa itseäni parempien perässä. Siitä oli hetkellisesti mielihyvä ja ilo aika kaukana. Lenkin jälkeen taas olin yhtä hymyä ja fiilis oli huippu, siellä vaan sinnittelin vaikka ei se herkkua ollut! Se oli minulle todella kehittävä harjoitus, yksin en olisi kyennyt sellaista tekemään. Tarvitsen kinttuihin lisää jerkkua, sielläpä sitä eilen tuli. Kamalimmat harjoitukset on yleensä niitä kehittävimpiä. Mielihyvä ja ilo eivät välttämättä tule heti, vaan vasta jälkeenpäin.

Treenit eivät aina mene ihan putkeen, esimerkiksi tässä pari viikkoa sitten sain treenitunteja viikossa kasaan vain kolme ja puoli. Syystä jos toisestakin. Ottihan se silloin hetkellisesti vähän päähän, mutta ei sitä kannata jäädä märehtimään, minusta ei kuitenkaan sen johdosta tullut täysin epäonnistunutta triathlonistia. Kannattaa katsoa eteenpäin ja mahdollisesti organisoida ja tehdä asioita paremmin tulevaisuudessa.

4. Rohkea

Olipa hauska oivaltaa, että jo lajivalinta osoittaa rohkeutta  Onhan sitä kolmessa lajissa tekemistä. Kaikissa pitäisi olla aika hyvä. Ja mitä ne naapuritkin sanovat kun yksi menee ensin juosten ohi, sitten pyörällä, sitten taas juosten. Hullunahan ne pitävät. Varsinkin jos asuu päättyvän kadun päässä niin kuin minä. Enpä juuri jaksa suoda ajatustakaan naapurien mietteille, rohkeutta se on sekin.

Rohkeus pitää olla tasapainossa kaikkien muiden ominaisuuksien kanssa. Toki joskus voi heittää aivot narikkaan ja antaa mennä. Itse koen, että viime keväänä oli aivot narikassa kun lähdin duathlonin pikamatkalle SM-sarjaan. Minä, SM-sarjaan, onko järkee? Siellä sitä mentiin, tuloksena viides ja viimeinen sija. Voittajalle jäin 13 minuuttia, jo se oli minulle itselleni huikea saavutus, jossa ei ole mitään hävettävää.

Minulta koko triathlonharrastuksen aloittaminen on vaatinut järjetöntä rohkeutta. En vieläkään tajua, miten uskalsin mennä ensimmäistä kertaa uimatreeneihin, vaikka tiesin, että siellä pitää laittaa pää veteen 

5. Tinkimätön

Miksi ei yksi laji riitä? Miksi haluan harrastaa kestävyysurheilua ja tavoittelen koko ajan parempia tuloksia? En osaa antaa parempaa vastausta, kuin että nautin tästä tekemisestä paljon ja harrastus myös antaa minulle paljon. Viisauden, rehellisyyden, inhimillisyyden, rohkeuden ja tinkimättömyyden tavoittelu triathlonissa antaa takuuvarmasti samoja eväitä myös muuhun elämään.

Tinkimättömyyteen kuuluu myös se, että väsymyksen tullessa ei hidastakaan vauhtia vaan lisää sitä. Kuulostaa karmealta, mutta kokeilin sitä viimeksi eilen. Kun pyörälenkillä väsyin, jalkoja hapotti, enkä meinannut pysyä porukan perässä, niin yritin lisätä vauhtia. En tosin tiedä lisääntyikö vauhti yhtään, mutta tuntemukset lisääntyivät kyllä. Ehkä samassa tilanteessa jonain päivänä vauhtikin kasvaa! Ylämäessä mietin, että ei, tämä ei ole minun lajini, tasaisella tulin järkiini ja mietin, että tämän otan kyllä haltuun ja tästä tulee minun lajini!

Kaikki ominaisuudet pitää olla tasapainossa keskenään, siitä sopasta tulee hyvä triathlonisti.

Jotta voi olla hyviä treeniviikkoja, pitää olla myös niitä vähemmän hyviä. Pari sellaista on nyt takana. Edellisviikolla reissasin pohjoisessa ja etelässä, kävin Saariselällä ja Tallinnassa. Sen verran haastavaa oli ajankäytön kannalta, että treenitunteja kertyi ihan vallan kolme ja puoli. En viitsi edes numeroina kirjoittaa kun näyttää niin vähältä. En ottanut siitä sen kummempaa stressiä, päätin vaan viettää (hyvin) kevyen viikon ja kuunnella kuinka kunto kasvaa kohisten. Eikös se niin levossa tee?

No, sieltä Tallinnasta kotiuduin myöhään sunnuntai-iltana ja maanantaiaamuna huomasin tuoneeni sieltä tuliaisina ihan järkyttävän nuhan. Ups, sitä en tilannut tähän väliin. Kuumetta ei onneksi ollut, mutta nokka on ollut tukossa koko viikon ja valtava väsymys on pitänyt sohvanpohjalla kaikki illat. Voi miten vaikeaa onkaan kuunnella itseään ja antaa kropalle lepoa. Olin eilenkin jo lähdössä treeneihin "ihan kevyesti vaan jotain tekemään", mutta manageri kiskoi takinliepeestä takaisin ja komensi vielä lepäämään. "Et kuitenkaan osaa kevyesti treenata". No, niin. Mitäpä siihen sitten lisättävää. Oli kyllä ihan hyvä viikko sairastaa, kun ei ollut mitään erityistä ohjelmaa ja sääkin oli melko talvinen. Lämpimässä auringonpaisteisessa kevätsäässä viikko olisi ollut paljon sietämättömämpi kestää.

Toivottavasti köllöttely nyt kannatti ja selviän tästä näillä puheilla. Tänään olen kyllä alkanut tuntea oloni jo melkein normaalin energiseksi ja aion mennä uimaan seuran vuorolle.

Olen ehtinyt tällä viikolla katselemaan, kuinka järven jää mustuu - ehkä se siitä vielä kesäksi sulaa? Olen miettinyt, että sitten sinne avoveteen taas mennään. Ei hyvänen aika, "enhän mä osaa uida" -tuntemus tulee taas mieleen. Eiköhän tässä talven aikana ole jälleen kunto ja taidot kehittyneet, mutta pää se on mikä laahaa jäljessä. Pistän sen piikkiin, kun ei ole minkäänlaista urheilutaustaa, että se epävarmuus sieltä aina nostaa päätään. Ei ole oikein käsityskykyä kunnosta ja omista taidoista. Suurimman osan aikaa on kyllä hieno fiilis, että eteenpäin tässä mennään, mutta näköjään tässä kun on enemmän aikaa miettiä niin alkaa myös ihmetyttää enemmän Toisaalta, niin kauan kuin treenaaminen on näin mukavaa kuin se nyt on, nautin siitä enkä keskity epäolennaisiin "jos en ehkä osaa" -mietteisiin. Näillä mennään - ja hyvin mennäänkin. Etiäpäin, sanoi mummo lumessa. Sen olen seuraan liittyessä kirjoittanut motokseni. Pitää edelleen paikkansa!